Historia

Yleisen palokunnan aika päättyy

Ns. yleisen palokunnan aika Simossa päätyi keväällä 1950. Tuolloin kokoontui joukko innokkaita nuoria miehiä Annalan taloon, jossa pidettiin palokunnan perustava kokous. Syy Simon VPK:n perustamiseen oli pelkästään raha tai paremminkin kunnan haluttomuus maksaa palotoimen hoitamisesta. Silloinen palolaki velvoitti kunnan hoitamaan palotoimen itse tai jollakin muulla tavalla. Tapoja oli kaksi, palotoimen hoitaisi Kemin VPK, joka tulisi ”niin kalliiksi” tai Simoon perustettaisiin oma palokunta. Niinpä kunnanisät kehottivat silloisia sammutusmiehiä perustamaan Simon Vapaaehtoisen Palokunnan, joka vastaisi kunnan sammutustoimesta. Sodanjälkeinen palokalusto käsitti vain muutamia paloletkuja ja huonokuntoisia käsipumppuja: Sammutusvastuun siirtyessä VPK:lle toivottiin kunnan hankkivan lisää palokalustoa –varsinkin polttomoottorilla toimivia pumppuja. Näillä toiveilla aloitti Simon VPK toimintansa.

Toimivuuden kannalta hallitukseen valittiin jäseniä eri kylistä, joiden toivottiin myöskin levittävän palokuntaharrastusta kotipaikallaan. Hallitukseen valittiin puheenjohtajaksi Aulis Kuusela, varapuheenjohtajaksi Reino Filpus, sihteeriksi Viljo Knihtilä ja jäseniksi Veikko Lehtinen, Kalevi Hinkkanen sekä Eino Parpala. Varajäseniksi valittiin Kalle Posti, Reino Repo ja Leo Penttilä. Rekisteriasiakirjat kirjoitettiin kesäkuun 1. päivänä 1952. Allekirjoittajina olivat Aulis Kuusela, Viljo Knihtilä, Veikko Lehtinen, Sakari Simoska, Aimo Filpus ja Benjam Kuusela, joka toimi Simon kunnan palopäällikkönä tuolloin.

Alkuaikojen vireä toiminta laantui pian, sillä Simon kunta ei sittenkään ollut kovin innokas ostamaan palokalustoa, vaikka valtionapua saatiinkin 80 %. Suurimpiin hankintoihin kuului polttomoottorilla varustettu ESA 10-moottoriruisku vuonna 1950.

Hälytykset tapahtuivat puhelimella Kuuselaan, josta joko torvella puhaltaen tai talosta taloon juoksemalla saatiin sammutusväki kokoon. Palokalusto auton lavalle ja hälytysajon merkiksi lavalla puhallettiin torvea – ei liikenteen varoittamiseksi vaan lisäjoukkojen saamiseksi palopaikalle. Vaikeimpia olivat talvella tapahtuneet tulipalot, koska jäätyneitä letkuja oli mahdoton kuivata. Usein palokunnan saapuessa paikalle oli palo jo loppumaisillaan, koska koko kunnassa oli vain muutamia puhelimia. Usein hälyttäjällä oli monen kilometrin matka lähimpään puhelimeen ja vastaavasti palokunnan kokoaminen vei ”tolkuttoman” kauan. Esim. Eemeli Pajarin navettapalossa palokunnan saapuessa paikalle oli vain muutama hirsikerta palamatta, jolloin palopäällikkö Benjam Kuusela kielsi veden pumppaamisen hiillokselle, koska siitä ei olisi mitään hyötyä – letkut vain jäätyisivät. Pajari vaati palokuntaa pitämään edes harjoitukset navetan raunioilla –pakkasesta huolimatta. Koska lähimmälle vedenottopaikalle oli matkaa niin paljon, että kaikki letkut olisivat olleet käyttökelvottomia kesään saakka, päätti Kuusela säästää ne parempaa tarvetta varten. Jälkeenpäin navetan kerrottiin palaneen sen vuoksi, ettei palopäällikkö kastele letkuja. ”Se oli jo liikaa”, kertoi Benjam Kuusela ja hänen uransa palopäällikkönä päättyi siihen.

Esimerkki nopeasta toiminnasta oli Antero Kärkösen talopalossa, jossa autoilija Ilmari Knihtilä huomasi Kärkösen ikkunasta nousevan savua. Hän ajoi suoraan Kuuselaan tekemään paloilmoituksen, josta sammutusporukka lähti heti paikalle. Pumppu nopeasti rantaan ja letkut sisälle. Sammutusmiesten kolistellessa eteisessä tuli talon isäntä vastaan ja tokaisi: ”Mitäs muuten hommaatte ?”, tietämättä ollenkaan, että kamarissa oli tulipalo.

Kunnan nihkeästä suhtautumisesta johtuen palotoimi kehittyi hitaasti, joskin aina hälytyksiin lähdettiin runsaslukuisena ja niin nopeasti kuin mahdollista. Lähtöä hidasti autojen puute, koska Asemankylällä oli vain muutama tarkoitukseen soveltuva kuorma-auto. Hälytyskyytejä suorittivat Frans Parsiala, Oiva Granholm ja Leo Penttilä. Palokaluston sijoituspaikkana oli Knihtilän piharakennus, noin 300 metriä letkua, jakoliitin, kaksi suihkuputkea sekä palopumppu ESA 10. 50-luvun lopulla rakennettiin palokalustokoppeja Alaniemelle, Simoniemeen, Simonkylän koululle ja Ruikkalaan. Kalustona näissä kopeissa oli käsipumput ja satakuntametriä paloletkua. Käyttämättöminä kylmissä varastoissa pidetty kalusto oli usein toimintakelvoton tulipalon sattuessa. 1950-luvun merkittävimpänä palona voidaan pitää Sankalan koulun paloa vuonna 1957.

Hälytysvalmius nykyaikaan

60-luvulla hankittiin kaksi Rapidex-pienoismoottoriruiskua, joista toinen sijoitettiin Alaniemelle. Suuri parannus palotoimeen oli TVH:n tukikohdan sijoittuminen Simoon ja palokaluston siirtyminen autohalliin. Hälytysajot suoritettiin TVH:n autoilla aina vuoteen 1968 saakka.

Palokunta sai uuden virikkeen, kun paloasema valmistui vuonna 1965. Siinä oli tilaa vain yhdelle autolle sekä letkunliotusallas ja kuivaustorni. Sekin tila tuntui varsin ruhtinaalliselta verrattuna aikaisempiin kalustosäilöihin. Kunnan palopäällikkönä toiminut Erkki Marttila sai haaveensa läpi vain hallin osalta – paloauto antoi odottaa itseään vuoteen 1968 saakka. Paloauton saaminen siirsi Simon hälytysvalmiudessa nykyaikaan. Auto, jossa oli kalusto valmiina helpotti nopeaa lähtöä. Auton ensimmäinen sekä kunnan palopäällikön Tarmo Pykäläahon todellinen tulikaste oli Sankalan metsäpalo 1969 sekä samanaikaisesti sattunut Leskisen navettapalo, jossa rakennustuhojen lisäksi kuoli talon 3-vuotias poika.

Palokuntanais- ja nuorisotyö käynnistyy

1976 aloitettiin Simossa palokuntapoikien kouluttaminen, koska sammutusmiehistä oli varsinkin päiväsaikaa pulaa. Koulutukseen otettiin 16-vuotta täyttäneitä nuoria, jotka pystyivät palosireenin soidessa nopeasti siirtymään koulukeskuksesta paloasemalle ja edelleen sammutustöihin. Varsinainen palokuntapoikaosasto, johon voitiin ottaa vähintään 12 vuotta vanhoja poikia, perustettiin Simoon vuonna 1977. Palokuntapoikaosasto muuttui vuonna 1979 nuoriso-osastoksi tyttöjen liityttyä toimintaan mukaan.

Palokuntanuorisotoiminta oli erittäin vilkasta innokkaiden kouluttajien Raimo Simoskan ja Paavo Soikon ansiosta. Ensimmäiselle palokuntaleirille osallistuttiin jo vuonna 1978, jonka jälkeen Simon VPK on vuosittain ollut mukana niin läänin- kuin valtakunnantason leireillä. Palokuntapoikatyön myötä myös Simon VPK:n kilpailutoiminta käynnistyi. Ensimmäisiin palokuntakilpailuihin osallistuttiin poikajoukkueella Kemijärvellä jo vuonna 1978. Seuraavana vuonna saavutettiin Lapin läänin mestaruus sekä oikeus edustaa Lapin lääniä Suomenmestaruuskisoissa. Simon VPK:n nuoret voittivatkin Outokummussa vuonna 1980 ensimmäisen Suomen mestaruutensa.

Tämän jälkeen Simolaiset ovat saavuttaneet lukuisia läänin- ja Suomenmestaruuksia palokuntalaiskilpailuissa.

Nuorisotyön myötä myös sammutusmiesten koulutus sai uutta puhtia. Miehistö harjoitteli viikoittain palokuntalaistaitoja ja harjaantui näin palokaluston käyttöön. Palokuntatoiminta muuttui ammattimaisemmaksi.

1970-luvun paloista Simolaiset varmuudella muistavat Hanhivaaran varastopalon sekä Aimo ja Reino Filpuksen talopalon.

Palotoimi modernisoituu

1980 tapahtunut yhden ihmisuhrin vaatinut Löytökulman palo antoi lisävauhtia pitkään vireillä olleeseen säiliöauton hankintaa. Käytetty säiliöauto saatiinkin hankittua vuonna 1981. Kaluston kehittymisen sekä lisääntymisen myötä vuonna 1965 rakennettu paloasema kävi ahtaaksi ja palokuntalaiset esittivät uuden paloaseman rakentamista. Myös 1968 hankittu paloauto ”Intikka” ei vastannut enää ajan tarpeisiin. Palokunnan tehtävät olivat laajentuneet perinteisestä tulipalojen sammuttamisesta erityyppisiin pelastustehtäviin ja uusien tehtävien vaatimalle kalustolle ei vanhassa paloautossa ollut tilaa. Simoon hankittiinkin vuonna 1987 uusi sammutusauto. Paloaseman rakentamista oli lykätty useita vuosia lähinnä kunnan tiukkaan rahatilanteeseen vedoten, mutta vuonna 1989 päästiin juhlimaan uuden paloaseman vihkiäisiä.

1980-luvulla hankittiin myös Simoon ensimmäinen miehistönkuljetusauto. Aiemmin monien sammutusmiesten oli ollut pakko käyttää omaa autoa palopaikalle matkustamiseen. Miehistönkuljetusauto palveli myös nuoriso-osaston leiri-, koulutus- ja kilpailutoimintaa, joka vaati runsasta matkustusta eri puolille Suomea.

1980-luvulle sattui useita merkittäviä paloja , joista tuhoisin oli Löytökulman palo. Muita palokuntalaisten mieliin jääneitä tulipaloja olivat Kuivaksen talopalo, Nikulan navettapalo sekä Montajan saaressa isotöinen metsäpalo.

Palotoimesta pelastustoimeen

Uuden paloaseman myötä palokuntatoiminta vilkastui merkittävästi. Palokalusto saatiin saman katon alle ja sammutusvarusteille asianmukaiset tilat. Uusi paloasema tarjosi myös entistä paremmat koulutusmahdollisuudet.

1980-luvulla alkaneet muutokset työelämässä ovat näkyneet myös palokunnan toiminnassa. Koulutettujen palokuntalaisten muutto paikkakunnalta työn tai opiskelun vuoksi on aiheuttanut jatkuvan pulan sammutusmiehistä. Työssäkäynnin lisääntyessä kunnan ulkopuolella sekä perinteisten ”Asemakeskeisten” töiden vähentyessä on myös palokunnan lähtövahvuus erityisesti päiväsaikaa pienentynyt.